Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu yksinkertaiselle oletukselle: ihmiset käyvät vuoden ympäri töissä ja maksavat veroja. Mutta mitä tapahtuu, kun kuvio murtuu ei pelkän massatyöttömyyden vaan erityisesti koulutetun kovapalkkaisen keskiluokan työttömyyden ja joutilaisuuden lisääntymisen vuoksi?
Tekoäly ei tule ensisijaisesti sinne, minne sitä ensisijaisesti odotetaan tai toivotaan. Se ei tule korvaamaan siivoojaa, sairaanhoitajaa tai nuohoojaa. Se korvaa juristin, viestintäkonsultin ja koodarin. Strategiaraportin, joka vei viikon, tekee nyt tunnissa. Ohjelmiston, jonka kehittäminen vei kuukauden, kirjoittaa nyt agentti yön aikana. Tulemme näkemään, että käsillä tehtävä työ, hoiva ja ihmiskohtaaminen kestävät murroksen paremmin kuin toimistotyö.
Onko Suomi valmis siihen, kun hyvää verotuloa tuottaneet ja järjestelmää vähiten rasittaneet kovapalkkaiset valkokaulustyöntekijät, alkavat joukolla hakea työttömyyskorvauksia tai vetäytyvät askeettisesti elämään säästöillään? Ei ole.
Emme voi odottaa, että taloudellinen kasvu korjaa käsillä olevan muutoksen. Kasvu ei palaa pelastamaan kuntien alijäämiä eikä valtion budjettia, kun veropohja rapautuu rakenteellisesti. Meidän on kysyttävä rohkeampi kysymys: miten järjestämme yhteiskunnan niin, että se ei ole riippuvainen kasvusta ja jatkuvan työnteon eetoksesta?
Vastaukseen on jo olemassa aineksia sekä taloustieteen että politiikan ajattelijoilta.
Post-growth-taloustieteilijät kuten Tim Jackson, Kate Raworth ja Jason Hickel eivät puhu pelkästään kasvun hillitsemisestä vaan sen korvaamisesta jollain paremmalla. Heidän mukaansa vauraus ei riipu kasvusta, vaan siitä miten se jaetaan ja millaista työtä arvostetaan. Lyhyempi työviikko, palveluihin painottuva talous tavaratuotannon sijaan, yhteisten resurssien tuoton jakaminen tasaisemmin. Nämä kaikki ovat sekä realistisia että ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpiä vaihtoehtoja ikuisen talouskasvun tavoittelulle.
Politiikan puolella Vihreät ovat jo vuosikausia ajaneet verotuksen painopisteen siirtämistä työn verottamisesta luonnonvarojen ja varallisuuden verottamiseen, osa-aikatyön helpottamista, ja yhteisten resurssien tuoton jakamista tasaisemmin. Vihreät ovat myös ajaneet sitä, että vihreän siirtymän ja digitalisaation tuomat hyödyt tulee jakaa reilummin yhteiskunnan hyväksi. Datakeskukset toimivat tässä hyvänä esimerkkinä: ne vievät maa-alaa, käyttävät sähköverkkoa ja kuormittavat meille kaikille kuuluvaa infrastruktuuria. Silti niiden tuotto virtaa pääosin omistajilleen. Jos annamme yhteiset resurssimme käyttöön, niistä saatavan korvauksen pitää olla sen mukainen.
Muutos parempaa on mahdollista jo nyt. Palveluihin keskittyvään talouteen panostaminen kuten hoivaan, kulttuuriin ja yhteisöllisyyteen, tulee työllistämään ihmisiä tehtäviin, joita tekoäly ei vielä korvaa. Kiertotalouden vahvistaminen ja esimerkiksi korjaamisen muuntaminen halvemmaksi kuin uuden ostaminen pitää rahan liikkeessä paikallisesti. Sosiaaliturvan pirstaleisuuden purkaminen ja asteittainen siirtyminen perustuloon on osa ratkaisua. Perustulo ei ole palkkatyönkorvike vaan turvaverkko, jonka varassa voi joustavasti yhteiskunnan muutosten mukana siirtyä palkkatyöstä opiskelijaksi, hoivaajaksi, yrittäjäksi ja takaisin.
Kysymys ei ole siitä, haluammeko muutosta. Kysymys on siitä, rakennetaanko rakenteet sen varalle jo nyt vai odotetaanko, kunnes järjestelmä hajoaa itsekseen?
Minkälaista yhteiskuntaa rakennamme niille joka työskentelee puolet viikosta, ansaitsee vähemmän, mutta elää hyvin?
Se on kysymys, jota ei voi enää lykätä.
(Kirjoitus julkaistu alunperin Keskisuomalaisessa 28.4.2026)
